Uudistuksella haluttaneen parantaa terveyskeskustyön sujuvuutta; perusterveydenhuollon pelastamista pidetään yhtenä lähivuosien ykköstavoitteista terveydenhuollossa. Valitettavasti keino ei tuo apua niihin tekijöihin, jotka eniten haittaavat terveyskeskustyötä. Väestöt ovat liian suuria, eikä lääkäreillä ole mahdollisuutta keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä eli potilaiden hoitoon. Työnjako kaipaa uudistamista, mutta ei siten kuin ministeriössä kaavaillaan. Tehtävät on jaettava järkevästi henkilöstön koulutuksen perusteella, ja terveyskeskusten on keskityttävä kustannusvaikuttavien hoitojen tarjoamiseen.
Lääkäreiden aikaa terveyskeskuksissa vievät lukuisat ei-lääketieteelliset tehtävät, jotka olisi helppo jakaa järkevämmin jo nykyisin ilman lainmuutoksia ja henkilöstön uudelleenkouluttamisia. On nurinkurista, että keskeisiä lääkärintöitä ollaan siirtämässä muulle henkilöstölle ja samalla käytetään lääkärien työaikaa tehtäviin, jotka eivät varsinaisesti kuulu lääkärikoulutukseen. Tällainen työnjako vähentää entisestään lääkärien kiinnostusta terveyskeskustyöhön. Monet potilaiden ongelmat vaativat pikemminkin sosiaalityöntekijän, terapeutin, ravitsemusneuvojan tai liikunnanohjaajan palveluja. Sairaanhoitajien ammattitaitoa voitaisiin hyödyntää enemmän hoidon toteutumisen seurannassa lääkärikäyntien välillä sairaanhoitajien tarjoamilla ohjaus- ja neuvontapalveluilla. Osa esimerkiksi sosiaalietuuksiin tai avuntarpeeseen liittyvästä todistamisvelvollisuudesta voitaisiin siirtää muulle henkilöstölle. Lääkärityövoimaa ei myöskään kannata käyttää sihteerin tai välinehuollon tehtäviin.
Terveydenhuollon rajalliset resurssit tulee kohdentaa vaikuttaviin hoitoihin. Terveyskeskuslääkärien vastaanotot täyttyvät flunssapotilaista, vaikka tavalliseen flunssaan ei ole olemassa parantavaa hoitoa, ja apteekista on saatavilla flunssan oireita lievittäviä itsehoitovalmisteita. On uskallettava priorisoida ja todeta, että flunssa ja monet muut elämään kuuluvat pikkuvaivat eivät aina vaadi lääkärillä käyntiä tai lääkärintodistusta. Terveyskeskusten on sen sijaan tehostettava merkittävien kansansairauksien, kuten diabeteksen, verenpaine- ja sepelvaltimotaudin sekä päihdeongelmien hoitoa ja ehkäisyä. Tällaisella toiminnalla voi olla todellista kansanterveydellistä merkitystä.
Lääketieteellinen tutkimus, taudinmääritys, hoidosta päättäminen ja vastuu siitä ovat lääkärintyön keskeisintä sisältöä. Lääkkeenmäärääminen on osa hoitoprosessia ja perustuu diagnosointiin, johon vaaditaan lääketieteellistä asiantuntemusta erotusdiagnostisista vaihtoehdoista ja kykyä erottaa vakavat sairaudet lievien joukosta. Kuten aikaisemmin on todettu hoitajien ns. muuntokoulutuskokeilun kohdalla, lääketieteellinen koulutus ei ole lyhennettävissä pikakursseiksi. On potilaan hoidon kannalta järkevintä ja yhteiskunnalle edullisinta antaa lääkärien ja hoitajien keskittyä työhönsä omaa ammattitaitoaan hyödyntäen ja esimerkiksi työpareina toisiaan tukien, kuin tuhlata resursseja jälleen uusiin koulutuskokeiluihin, jotka eivät korjaa terveyskeskusjärjestelmään liittyviä ongelmia.
Julkaistu Helsingin Sanomissa
